Sopimusneuvotteluja

 Lujatahtoisen, raisun pihakoiran pennun kasvattaminen kivaksi koirakaveriksi ei ole mikään vasemmalla kädellä hoideltava juttu. Mutta ei kannata hukata pennun ensimmäisiä elinkuukausia, joitten aikana se omaksuu uusia asioita kaikkein helpoimmin, vaan aloittaa lempeä opastaminen heti kun pentu tulee uuteen kotiinsa.

Ensimmäisiä agendoja sopimusneuvottelulistalla oli miten ruokajonossa asetutaan asianmukaiseen järjestykseen. Callella on hyvä ruokahalu, eikä se meinaa millään malttaa odottaa etäämmällä eikä jaloissa pyörien, että teen annokset valmiiksi. Monta kertaa se kuvitteli voivansa etuilla kiertämällä ruokailupaikalle keittiön pöydän alitse, mutta nyt tämä kohta on voitu poistaa asialistalta.

Otosta on iso apu, jos Ottoa ei olisi, pentu olisi kaiken aikaa naskalihampaineen minun kimpussani. Otto jaksaa kärsivällisesti komentaa Callea pitämään hampaansa irti turkistaan ja olemaan hyppimättä törkeästi päin aikuista koiraa. Ensin Otto nostaa vähän ylähuultaan, sitten vähän enemmän, ja kun viesti ei mene perille, se rähähtää ja pentu kaikkoaa – hetkeksi.

Alussa Otto oli selvästi vähän ymmällään ja stressaantunutkin, mutta ei enää. Kun Calle on malttanut olla nätisti se on saanut palkinnon; Otto on sallinut sen hivuttautua jopa nukkumaan kanssaan samalle tyynylle.

Myös television katselu yhdessä sujuu sopuisasti, jos Calle vain malttaa olla aloillaan.

Otolla on aina ollut oma 40 cm korkea pikku sohva tietokonepöytäni vieressä. Nyt Oton korikin on nostettu sohvalle, ja 10 cm korkea korotuspala on odottamassa Callen kasvamista niihin mittoihin, että se pääsisi hyppäämään sohvalle häiritsemään nukkuvaa Ottoa.

Oton opastuksella Calle on ottanut haltuun myös koirille kuuluvat tärkeät rutiininomaiset toimet kuten ikkunassa kyttääminen, sekä reagoinnin hälytystehtäviin, kuten läheistä polkua kulkevien koirakoitten tarkka seuranta.