Ennen Ottoa minulla oli ollut kaksi jackrusselinterrieriä, Hauke ja Pauhu, jotka löytyivät tallilta jossa hevoseni asusteli. Niillä oli ikäeroa vain yhdeksän kuukautta, ja molemmat elivät melkein neljätoista vuotiaiksi. Olin muuttanut takaisin kaupunkiin niitten ollessa jo elämänsä ehtoopuolella, ja kun tuli aika hankkia uusi koira, ajattelin, että vaikka russelit ovat ihania, en pystyisi tarjoamaan räjähtävän energiselle terrierille oikeaa russelielämää, ja aloin etsiä vähän saman tyyppistä pienehköä, lyhytkarvaista koiraa, jolla ei olisi mitään ylijalostettuja fyysisiä ominaisuuksia.
Katriina Viljamaan-Rissasen värikynäpiirros Haukesta ja Pauhusta.
Kun oikea rotu oli viimein löytynyt, etsin rotuyhdistyksen kotisivulta kasvattajat, joilla pentuja oli sillä hetkellä tarjolla. Kolmas yhteydenotto tärppäsi, eräällä kasvattajalla oli juuri syntyneestä pentueesta vielä yksi uros varaamatta. Tein alustavan varauksen siltä istumalta sillä edellytyksellä, että kasvattaja katsoisi minut sopivaksi emännäksi kasvatilleen.
Kävimme kirjeenvaihtoa, kasvattaja kertoi pennuista ja pihakoirista yleensä, minä kertoilin omista kokemuksistani aiempien koirieni kanssa, ja pian alkoi molemmille olla selvää, että pihakoira ja minä sovimme oikein hyvin toisillemme. Lopullinen sinetti asialle lyötäisiin kuitenkin vasta, kun olisin käynyt tapaamassa kasvattajaa ja koiria.
Arvostan kovasti sitä, että kasvattaja haluaa ostajaehdokkaan tulevan tapaamaan sekä häntä että emää ja pentuetta. Liian moni koira vaihtaa omistajaa huoltoaseman parkkipaikalla ilman, että ostaja näkee pentueen emoa, saa tarkkailla sen käyttäytymistä ja pääsee näkemään, millaisissa oloissa koiria kasvatetaan. Ja liian moni koira joutuu olosuhteisiin, joissa siitä ei osata tai välitetä huolehtia asianmukaisesti, joten on aivan oikein, että tarkkoina ollaan, molemmin puolin. Vierailua odotellessa sain kuvia pennuista ja minut pidettiin tiiviisti ajan tasalla niiden kasvusta ja kehityksestä.
Nybygårds Ovanliga Ottar ulkoilemassa sisarustensa kanssa, kuvat Jaana Löfgren.
Sitten koitti odotettu hetki päästä tapaamaan kasvattaja ja pentue. Kasvattaja kertoi sen minkä siihen mennessä oli pentujen luonteista voinut päätellä: porukan laatu oli tasaista. Kukaan ei edennyt kyynärpäätaktiikalla eikä kukaan jäänyt arkana nurkkaan nököttämään, vaan kaikki liikuskelivat huoneessa uteliaina ja reippaina ja tulivat luottavaisina tervehtimään. Ei ollut helppo päättää, mikä neljästä palleroisesta olisi kaikkein palleroisin. Lopulta valitsin sen, jolla oli söpö musta sydämenkuva lonkassa kun muuta valintakriteeriä en keksinyt.
Otto täyttää pian yksitoista vuotta, ja olin jo pitkään miettinyt toisen pihakoiran hankkimista. Ajatus Oton jälkeläisen saamisesta tuntui kivalta ja niinpä aloin ottaa yhteyttä kasvattajiin. Eipä taaskaan tarvinnut kauaa odotella, yhdellä kasvattajalla oli minä päivänä tahansa syntyvä pentue Oton lapsenlapsia. Kerroin haluavani urospennun, ja sitten jännitettiin mitä sieltä on tulossa.
Calle mönkii eturivissa oikealla, kuva Nina Seppälä.
Kävin katsomassa pentuetta ja sain varata kahdesta uroksesta omani, ja niin alkoi loputtoman pitkältä tuntuva odotus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti