Calle tekee jekun

 

”Voinko mä taas alottaa, pari juttua vaan?”

Anna mennä, Calle.

”Olen melkein kokonaan lopettanut kiroilemisen pukiessa ja riisuessa, kun matte on muutaman kerran huomauttanut, että sen korvaan särähtää melko pahasti kun söpö pieni koiranpentu kiroilee kuin rantarosvo. Yleisestikin ottaen ilmastonmuutos täällä kotona on kehittynyt hyvään suuntaan koska mun kuulo paranee koko ajan. Matte sanoi, että tästä johtuen sillä on kädet ihan kyynärpäitä myöten ristissä.

Otto ja mä ollaan jo aika hyviä kavereita. Mä olen keksinyt Otolle yhden jekun. Meidän iltapäiväsnäksi on broilerin kaula. Otto syö sen keittiössä ja mä syön omani maten työhuoneessa häkissä, koska Otto syö nopeammin. Nykyään mä odotan, että Otto on syönyt omansa ja mä aloitankin vasta sitten kun se tulee kuolaamaan häkin viereen. Matte sanoi että toi ei ole kivasti tehty. Mun mielestä hyvä jekku.”

"Otolla on tämmöinen hieno pääsiäiskranssi, mutta tänä pääsiäisenä se ei käytä sitä. Sattuneesta syystä, matte sanoi."

”Tää on meidän pääsiäisruoho. Me Oton kanssa katsottiin sitä ja mä ajattelin että mun eka pääsiäisruoho ikinä! Ei ole häävi. Matte katsoi mua ja sanoi että jäi kylvöt vähän myöhäseen tänä keväänä kun tässä on ollut kaikenlaista hässäkkää. Mun mielestä on ollut ihan normaalia elämää.”

”Mä ja Otto ja matte toivotetaan hyvää pääsiäisen aikaa kaikille!”

 

Improvisaatioita ja muuttolintuja

 No niin, Calle, sana on vapaa.

”Me treenattiin pääsiäiskuvien ottamista. Ehdotin useita erilaisia poseerausasentoja. Multa on alkanut tippua hampaat suusta. Mä en tykkää kun kynsiä leikataan. Mun mielipiteillä ei ole tarpeeksi painoarvoa. Mä olen kova poika askartelemaan ja puuhastelemaan kaikenlaista. Kun mulle iskee aamu-, aamupäivä-, keskipäivä-, varhaisiltapäivä-, myöhäisiltapäivä- tai iltavilli, kannattaa pysyä pois mun reitiltä ettei vaan satu mitään. Matte sanoo että mä olen vähän sellainen hetken lapsi. Että kun improvisaatio iskee, silloin on toimittava eikä jäätävä ihmettelemään. Mun askarteluideat ei kuulemma aina ole ihan viimesen päälle viksuja, mutta sellaista se on koiralapsen elämä.

Matte odottaa jo niin paljon muuttolintuja, että mä tein sille yhden meidän omaan puutarhaan! Tää on toi nokikana.”

Eturauhasvaivojen vuoksi tehdyn kastraation jälkeen Otolle alkoi ilmaantua pidätysongelmia. Aluksi oli satunnaista virtsan tiputtelua, viime aikoina nukkuma-alustalta on löytynyt kämmenenkin kokoisia pissalänttejä. Miten suojata verhoillut huonekalut ja koirankorien tyynyt?

Aluksi levitin pissa-alustan nojatuoliin ja koirankoriin ja asettelin sen päälle palan fleecehuopaa. Oton kanssa se toimikin, mutta kun Calle kasvoi ja pääsi hyppäämään samoille nukkumapaikoille, se alkoi kaivaa pissa-alustan esiin ja repiä sitä. Asia vaivasi niin että tuli jo uniinkin, mutta nyt luulen keksineeni ainakin kokeilemisen arvoisen ratkaisun. Olen leikannut kookkaan fleecehuovan paloiksi ja ommellut palat pusseiksi, joitten sisään mahtuu puoliksi leikattu pissa-alusta.

Ommellessa jätin pussin toiseen kapeaan päähän parinkymmenen sentin levyisen aukon, josta rullattu tai kolminkerroin taiteltu pissa-alusta on helppo sujauttaa pussiin ja levittää se pussin sisällä.

En ole fleecekankaitten ystävä niistä pestessä irtoavan mikromuovin aihauttamien vesistöhaittojen vuoksi, mutta en toistaiseksi ole keksinyt parempaakaan vaihtoehtoa. Pusseja joutuu vaihtamaan usein, mutta ne on nopea pesaista ja ne kuivuvat hetkessä.

Otolta otettiin jokin aika sitten veri- ja virtsakokeet ja kaikki tulokset olivat viitearvojen sisällä. Nyt on aloitettu lääkitys pidätysongelmaan. Peukut pystyyn että lääke auttaa!

Jatkamme pääsiäiskuvatreenejä.

Ruoka-asiaa

 
Seitsemänteen ikävuoteensa asti russelini Hauke ja Pauhu söivät kaupan koiranruokia, koirille sopivia kotiruoan tähteitä ja hapanmaitotuotteita. Sitten aivan yhtäkkiä ja yhtä aikaa molemmat tulivat allergisiksi kaikelle teollisesti valmistetulle koiranruoalle. Tassujen iho oli auki vähän väliä, korvat kutisivat, molemmat oksensivat pian ruokailun jälkeen, ja lopulta ne lähestyivät kuppejaan epäröiden tai kieltäytyivät kokonaan syömästä.

Kun oli kokeiltu kaikki mahdolliset vain eläinlääkärin kautta saadut erikoisnappulat ja toinen koirista oli tuomittu elinikäiselle antibioottikuurille tulehdusten estämiseksi, aloin etsiä tietoa vaihtoehdoista tehdasruoalle. Olin siihen asti ajatellut, että muutoin kuin valmisruoalla on vaikea taata, että koirat saavat ravinnostaan kaiken tarvitsemansa.

Elettiin 2000 -luvun alkua, eikä silloin vielä koirien raakaruokinnasta juurikaan puhuttu. Netistä etsimällä löysin yrjölänpuuron ja raa'an lihan ja aloin tajuta, että itse valmistetulla ruoalla on mahdollista jäljitellä luonnossa elävien koiraeläinten ruokavaliota ja tarjota vähän enemmällä vaivannäöllä omille koirilleen herkullista ja täysipainoista ravintoa edullisesti. Siitä lähtien keittiössä oli kerran kuukaudessa koiranruoanvalmistuslinja. Haudutin uunissa puuron ja siihen sekoitetun porkkanaraasteen, ja pakkasin kahden pienen koiran kerta-annokset puuroa ja raakaa lihaa pakasterasioihin, eikä kuukauteen tarvinnut miettiä mitä ne söisivät. Illalla vain piti muistaa ottaa seuraavan päivän annos sulamaan jääkaappiin.

Kuin taikaiskusta, kirjaimellisesti yhdessä yössä, alkoivat kaikki vaivat hävitä, lääkitys saatettiin lopettaa ja ruoka maittoi taas. Lorautin joskus Hauken ja Pauhun ruokakuppeihin jotain käsillä olevaa ruokaöljyä, Otolle ryhdyin heti alussa antamaan kalanmaksaöljyä. Siinä on runsaasti A-, D- ja E -vitamiineja, jotka ovat tärkeitä pennun luuston ja hampaitten kehittymisen kannalta ja takaavat ihon hyvän kunnon.

Jokin aika sitten luin jostakin, että pennulle kannattaa syöttää monia erilaisia ruokia, jotta sen vatsan bakteerikanta tulee monipuoliseksi eikä vatsa reagoi niin herkästi kaikenlaiseen outoonkaan, mitä pentu saattaa panna suuhunsa.

Otto aloitti osittaisen barffaamisen heti saavuttuaan kotiin, samoin Calle, jonka maistelumenu on ehtinyt tulla jo aika mittavaksi.

- pentunappulat
- raaka liha: nauta, hevonen, possu, peura, kana
- pikkuruiset nakinpalat, keitetty possunsydän, kuivatut muikut, savustetut poron luut
- juusto, ruisleipä, kauraleipä, raaka ja paistettu kananmuna, murskattu kananmunakuori, mandariini, omena, banaani, mustikat, kuivatut karpalot, porkkana, kurkku, pakasteherne ja -maissi
- piimä, rahka, maustamaton jogurtti
- jäniksen papanat

Yrjölänpuurosta olen luopunut kokonaan. Lisäravinteina molemmat saavat päivittäin pikku lorauksen kala/kasvisöljyä, Calle saa vitamiinitabletin ja Otto nivelten kuntoa tukevan vitamiinitabletin.

Callella ei tällä kertaa olekaan muuta asiaa kuin tämä:

”Tää järsiminen on mun juttu.”

”On mulla toinenkin asia. Arvatkaa mitä. Matte sanoi, että musta on viime aikoina tullut erittäin edistyksellinen. Olen edistynyt pitämään jumpperin päällä koko automatkan ajan ja jättämään maten housunlahkeet ihan kokonaan rauhaan. Olen edistynyt myös pomppaamaan nojatuoliin ja Oton sohvalle. Aika hyvin mun omasta mielestä.

Ja matte sanoi, että taas menee sisustus uusiksi, vaikka se ei viime aikoina ole juuri muuta tehnytkään kun sisustanut. Koskaan ei tiedä kun aamulla avaa silmänsä että missä järjestyksessä kamat tänään on.”

Huono matte

Kun talossa on ollut koiranpentu viimeksi yksitoista vuotta sitten, siltä ajalta säilyneet muistikuvat pentuarjen todellisuudesta olivat alkaneet hämärtyä. Kun Otosta vielä kehittyi supertottelevainen, rauhallinen, itsevarma ja sosiaalinen herrasmies, aloin miettiä, että mikähän syrjäytynyt ongelmanuori tuosta Callesta on tulossa, kun meno täällä on melko päätöntä. Olin alkanut epäillä itseäni ja kykyäni opettaa pentua.

Calle on tosiaan sinnikkäämpi haluamisissaan ja sanoo jatkuvasti ”mutku mä en halua, mutku mä en tykkää, mutku mä en muista, mutku mä en viitsi”. Pitää vaan sivuuttaa pennun mutkuttamiset ja kertoa kärsivällisesti niin monta kertaa kuin on tarpeen, mitä saa ja voi, tykkää tai ei.

Aloin lueskella Oton pentublogia, ja huoli Callen tulevaisuudesta on osoittautunut turhaksi, se on ihan normaali nelikuinen koiran aihio, tosin keskivertoa itsepäisempi sellainen. Melkein samanlaista päätöntä menoa se elämä on ollut tuon ikäisen Otonkin kanssa. Kyllä vaan se touhusi yhtä sun toista ja vielä kolmattakin.

Niin saivat kyytiä alahyllyn kirjat kuin puutarhassa kevään ensimmäiset perennatkin. Tosin huonekalut saivat olla paikoillaan eikä verhojen helmojakaan tarvinnut nostella ylös.

"VAIKKA PÄÄLLÄÄN SEISOISI

…ja vinkuisi kuin kumijänis, heittäytyisi kontalleen kuopimaan maata, lirputtaisi vimmatusti tai juoksisi pennusta poispäin minkä kintuistaan pääsee, se ei tule, jos se on löytänyt metsäpolulta littaan astutun puolimädän päästäisenraadon. Saalis on liian houkutteleva, tuhat kertaa arvokkaampi kuin mikään, mitä minulla on tarjottavana. Silloin ei auta kuin juosta kiinni raato suussa karkuun säntäävä pentu, avata sen kita ja ottaa saalis pois. Kai sekin hyvä oppi pennulle on, että minua ei juoksemalla pääse pakoon, turha yrittää. Lopuksi teeskentelin syöväni päästäisen ja sitten työnsin sen vaivihkaan taskuun kakkapussiin käärittynä.

Kotona Otto sai lohdutukseksi menetetystä päästäisestä järsittäväkseen savuluun. Tunti sujui rattoisasti luuta järsiessä, sitten pentu kellahti päivätorkuille auringonläikkään.

Muutoin ei Oton perässä ole tarvinnut juoksennella, vapaana ollessaan se kulkee nätisti mukana eikä päästä välimatkaa viittä metriä suuremmaksi. Kun pentu ottaa katsekontaktin näkymättömällä viiden metrin rajalla, alkaa sataa kiitosta ja nappulaa.”

Calle eläytyy maailmanmestaruuskisojen viidenkymmenen kilometrin hiihdon maalisuoralla käytyyn lopputaisteluun.

Mopataan taas

 

"Montako kertaa päivässä koiranpentu pissii? 5? 10? 15? En ole tullut laskeneeksi, mutta monta. Vaikka yritän olla kuinka tarkkana ja viedä Oton ulos heti, kun pyöriminen ja nuuskiminen alkaa, se on enimmäkseen nopeampi toimissaan kuin minä. Ulos mennään tietysti aina ruokailun ja leikkituokion jälkeen ja unilta herätessä, mutta pikku lirauksia tulee epäsäännöllisesti ja odottamattomina hetkinä. 

Enimmäkseen liraukset osuvat oikeille paikoilleen eli sanomalehdille, mutta kyllä lätäkköjä löytyy satunnaisesti mistä sattuu. Aamulla sängystä noustessa kannattaa olla tarkkana, mihin jalkansa asettelee, ellei halua unisukkapyykille. 

Aluksi Otto söi keittiössä, nyt sen ruokapaikka on olohuoneessa nojatuolin takana. Sieltä alkoi löytyä sekä lätäköitä että pökäleitä. Parin päivän kuluttua ruokapaikka siirtyi makuuhuoneen kauimmaiseen nurkkaan, jota myös on käytetty vessana. Oletuksena on, että osumat tulevat yhä useammin oikeille paikoilleen, kun koira ei mielellään tee tarpeitaan sinne missä se syö. Ulkona sanon aina ”pissa”, kun pentu kyykistyy tarpeilleen. Saattaa koittaa sekin kaunis päivä, kun se tekee tarpeensa pyynnöstä esim. silloin, kun on 25 astetta pakkasta tai sataa kaatamalla, enkä ainakaan minä viitsi pyöriä ulkona aamu- tai iltapimeässä vähissä vaatteissa kymmentä minuuttia pidempään. 

Sumo on tasan mun kaveri! Se on kova painimaan, mutta mä voitin sen!"

Calle täytti eilen neljätoista viikkoa ja on ehtinyt jo saada koko joukon kavereita, isoja ja pieniä. Eilen käytiin taas koirapuistossa, jossa ensin oli vain yksi iso koira, Halla. Sitten tuli kaksi lisää, ja kun isoja koiria oli lopulta paikalla kuusi, alkoi meno niitten kesken olla sen verran hurjaa, että päätimme lähteä kotiin.

Olin tietysti etukäteen jutellut kaikkien koiranomistajien kanssa varmistuakseni siitä, että Calle on turvassa isojen kavereitten joukossa, mutta kun kokoero on suuri, leikin tiimellyksessä voi pienelle silti käydä huonosti.

Kaikki kuusi, Halla, Kaapo, Kauko, Hertta, Hilma ja Bertta, olivat lauantaiaamun vakiotreffeillään, ja suhtautuivat pentuun tosi nätisti. Vain alle vuoden ikäinen Bertta piti välillä panna hihnaan kiinni. Otto puuhaili omiaan kuten aina, mutta Calle oli innokas tutustumaan jokaiseen ja osasi tarpeen tullen vikkelästi väistellä isompiaan.

Kieliopintoja

Callella on asiaa, paljon.

Arvatkaa mitä. Mä opiskelen kahta kieltä, koirankieltä ja suomenkieltä! Koirankieltä mulle opettaa mun isoisä Otto ja mun koirakaverit, suomenkieltä mulle yrittää opettaa matte. Koirankielen osaamisen olen saanut synnyinlahjana, matte sanoo, mutta suomea pitää koiranpennulle opettaa, vaikka jotkut kuulemma luulee, että koirat on saaneet senkin taidon synnyinlahjana. Mä voin kertoa että ei me olla.

Suomi ei ole vaikeaa, mä ymmärrän kyllä melkein heti ja sitten saan palkkionamin, mutta mä en aina muista, ja joskus mä huijaan mattea että en muka muista. Ei aina pysty olemaan heti asennossa käsi lipassa kun se sanoo jotain, paitsi Otto pystyy.

Sitä paitsi suomenkielessä on kivoja ja tyhmiä sanoja, ja kivat sanat on jotenkin paljon helpompi oppia. Ihan paras sana on ”syömään”, ja kaikkein tyhmin sana on ”odota”. Pitää odottaa että ruoat ladotaan kuppeihin, pitää odottaa että ruokakupin saa kuononsa eteen ja pitää odottaa että matte pukeutuu kun ollaan lähdössä ulos. Kiinni sidottuna!

Pitää odottaa oven takana kun se menee vessaan, ja pitää odottaa auton kuljetusboksissa eikä saa hypätä heti ulos vaikka Otto hyppää. Pitää odottaa kaltereitten taakse vangittuna, kun matte tekee hetken aikaa jotain työtä, jossa heiluu hevosen jouhet ja esiliinanvyöt ja mittanauha.

Välillä musta tuntuu, että elämä on odottamista.

  

Mä kuitenkin jatkoin aina joskus maten lahkeisiin tarraamista vaikka melkein olin jo lopettanut sen. Yhtenä päivänä matelta sitten loppui humanteeri ihan kokonaan. Se sanoi, että sä olet ollut täällä jo kuusi viikkoa ja sulle on sanottu sata kertaa nätisti ja rumasti, että housuja ei revitä, ja että nyt riittää. Sitten se sanoi oikein tosi rumasti, ja mä menin äkkiä mun koriin ja istuin siellä silmät pyöreinä suolapatsaaksi jähmettyneenä ja mietin syntyjä syviä. Kallistuin samalle kannalle ja syvästi päätin omastakin puolestani että nyt riitti.

(Toim. huom.: tilanteessa ei käytetty fyysistä väkivaltaa.)

Nöyränä poikana menin kertomaan sen matellekin. Matte otti mut syliin ja istuttiin siinä pitkään ja katseltiin toisiamme silleen rakkaudellisesti ja juteltiin elämästä ja miten maailma makaa. Matte sanoi että siitä tuntui niin kurjalta olla koko ajan komentelemassa pientä pentua. Että parempi kertarutina kuin ainainen kitinä.

Sitten se sanoi, että kaikki on mun parhaaksi ja että kyllä mä sitten ymmärrän kun kasvan isommaksi.

Calle harrastaa

Heti kotiuduttuaan Calle alkoi harrastaa kotitokoa opettelemalla mitä tarkoittaa ”tänne”, ”istu” ja ”odota”. Uusi harrastus, malminäytteitten keräily, tarjosi tilaisuuden opettaa pennulle myös mitä tarkoittaa ”ei ota”. Se alkoi nimittäin kantaa sisälle talon kivijalan vierestä löytämiään kiviä ja nakerrella niitä, ja sehän ei käy päinsä.


 

Suojasään ja yöpakkasten vuorottelu on mahdollistanut toisen uuden harrastuksen, vuorikiipeilyn.

Kun rokotusasiat oli hoidettu ja pakkaset olivat lauhtuneet, päästiin kunnolla ulkoilemaan myös koirapuistoon. Ensimmäisellä kerralla pienten puolella oli kolme suunnilleen Oton kokoista koiraa. Kaikki meni tavallaan hyvin, paitsi että yksi nartuista oli päättänyt panna riehakkaan pennun oikein kunnolla aisoihin. Kun alkoi näyttää siltä, että Calle joutuu viettämään pääosan ajasta selällään lumihangessa, pyysin nartun omistajaa ottamaan koiran vähäksi aikaa hihnaan, että pentu pääsee leikkimään muitten koirien kanssa.

Toisella käynnillä koirapuistossa paikalla oli vain kaksi eurasieria, Hilma ja Hertta. Koirien suuri kokoero arvelutti, mutta eurasierien emäntä vakuutti, että hänen koiransa suhtautuvat todella ystävällisesti kaikkiin koiriin ja osaavat olla oikein nätisti pentujen kanssa.

Calle lähestyi suuria karvaisia koiria varovasti mutta uteliaan kiinnostuneena, ja Hilma ja Hertta olivat emäntänsä sanan mittaisia. Ne tervehtivät pentua nätisti, haistelivat sitä ensin ja sitten Hilma leikki hetken Callen kanssa varoen visusti edes koskemasta pentuun.


 

Calle sai rauhassa tutkia uusia hajuja ja seurailla ohikulkijoita, mutta riemullisinta sen mielestä oli lopultakin päästä juoksemaan isossa tilassa minkä kintuistaan pääsi. Ja kyllä se juoksikin!

Tunnin kuluttua pentu alkoi selvästi hyytyä, ja niinpä lähdettiin kotiin väsyneinä mutta onnellisina. Ja minä olin niin kiitollinen siitä, että Callen ensimmäinen kokemus itseään paljon suuremmista koirista oli paras mahdollinen. Pahinta, mitä pennulle voisi tapahtua ensikohtaamisessa suuren koiran kanssa olisi joutua sen rökittämäksi ja kenties pelätä isoja koiria koko loppuelämänsä ajan.

Kolmannella käynnillä koirapuistossa paikalle osui kaksivuotias lapinkoira Kauko. Se leikki Callen kanssa todella nätisti ja antoi pennulle oppitunnin siitä, kuka saa pitää maasta löytyneen oksankappaleen. Hieno Kauko!

Calle on päässyt jumpperista riisutumisessa seuraavalle levelille. Pitäisi varmaan olla ylpeä taitavasta pennusta…