Huono matte

Kun talossa on ollut koiranpentu viimeksi yksitoista vuotta sitten, siltä ajalta säilyneet muistikuvat pentuarjen todellisuudesta olivat alkaneet hämärtyä. Kun Otosta vielä kehittyi supertottelevainen, rauhallinen, itsevarma ja sosiaalinen herrasmies, aloin miettiä, että mikähän syrjäytynyt ongelmanuori tuosta Callesta on tulossa, kun meno täällä on melko päätöntä. Olin alkanut epäillä itseäni ja kykyäni opettaa pentua.

Calle on tosiaan sinnikkäämpi haluamisissaan ja sanoo jatkuvasti ”mutku mä en halua, mutku mä en tykkää, mutku mä en muista, mutku mä en viitsi”. Pitää vaan sivuuttaa pennun mutkuttamiset ja kertoa kärsivällisesti niin monta kertaa kuin on tarpeen, mitä saa ja voi, tykkää tai ei.

Aloin lueskella Oton pentublogia, ja huoli Callen tulevaisuudesta on osoittautunut turhaksi, se on ihan normaali nelikuinen koiran aihio, tosin keskivertoa itsepäisempi sellainen. Melkein samanlaista päätöntä menoa se elämä on ollut tuon ikäisen Otonkin kanssa. Kyllä vaan se touhusi yhtä sun toista ja vielä kolmattakin.

Niin saivat kyytiä alahyllyn kirjat kuin puutarhassa kevään ensimmäiset perennatkin. Tosin huonekalut saivat olla paikoillaan eikä verhojen helmojakaan tarvinnut nostella ylös.

"VAIKKA PÄÄLLÄÄN SEISOISI

…ja vinkuisi kuin kumijänis, heittäytyisi kontalleen kuopimaan maata, lirputtaisi vimmatusti tai juoksisi pennusta poispäin minkä kintuistaan pääsee, se ei tule, jos se on löytänyt metsäpolulta littaan astutun puolimädän päästäisenraadon. Saalis on liian houkutteleva, tuhat kertaa arvokkaampi kuin mikään, mitä minulla on tarjottavana. Silloin ei auta kuin juosta kiinni raato suussa karkuun säntäävä pentu, avata sen kita ja ottaa saalis pois. Kai sekin hyvä oppi pennulle on, että minua ei juoksemalla pääse pakoon, turha yrittää. Lopuksi teeskentelin syöväni päästäisen ja sitten työnsin sen vaivihkaan taskuun kakkapussiin käärittynä.

Kotona Otto sai lohdutukseksi menetetystä päästäisestä järsittäväkseen savuluun. Tunti sujui rattoisasti luuta järsiessä, sitten pentu kellahti päivätorkuille auringonläikkään.

Muutoin ei Oton perässä ole tarvinnut juoksennella, vapaana ollessaan se kulkee nätisti mukana eikä päästä välimatkaa viittä metriä suuremmaksi. Kun pentu ottaa katsekontaktin näkymättömällä viiden metrin rajalla, alkaa sataa kiitosta ja nappulaa.”

Calle eläytyy maailmanmestaruuskisojen viidenkymmenen kilometrin hiihdon maalisuoralla käytyyn lopputaisteluun.