Kieliopintoja

Callella on asiaa, paljon.

Arvatkaa mitä. Mä opiskelen kahta kieltä, koirankieltä ja suomenkieltä! Koirankieltä mulle opettaa mun isoisä Otto ja mun koirakaverit, suomenkieltä mulle yrittää opettaa matte. Koirankielen osaamisen olen saanut synnyinlahjana, matte sanoo, mutta suomea pitää koiranpennulle opettaa, vaikka jotkut kuulemma luulee, että koirat on saaneet senkin taidon synnyinlahjana. Mä voin kertoa että ei me olla.

Suomi ei ole vaikeaa, mä ymmärrän kyllä melkein heti ja sitten saan palkkionamin, mutta mä en aina muista, ja joskus mä huijaan mattea että en muka muista. Ei aina pysty olemaan heti asennossa käsi lipassa kun se sanoo jotain, paitsi Otto pystyy.

Sitä paitsi suomenkielessä on kivoja ja tyhmiä sanoja, ja kivat sanat on jotenkin paljon helpompi oppia. Ihan paras sana on ”syömään”, ja kaikkein tyhmin sana on ”odota”. Pitää odottaa että ruoat ladotaan kuppeihin, pitää odottaa että ruokakupin saa kuononsa eteen ja pitää odottaa että matte pukeutuu kun ollaan lähdössä ulos. Kiinni sidottuna!

Pitää odottaa oven takana kun se menee vessaan, ja pitää odottaa auton kuljetusboksissa eikä saa hypätä heti ulos vaikka Otto hyppää. Pitää odottaa kaltereitten taakse vangittuna, kun matte tekee hetken aikaa jotain työtä, jossa heiluu hevosen jouhet ja esiliinanvyöt ja mittanauha.

Välillä musta tuntuu, että elämä on odottamista.

  

Mä kuitenkin jatkoin aina joskus maten lahkeisiin tarraamista vaikka melkein olin jo lopettanut sen. Yhtenä päivänä matelta sitten loppui humanteeri ihan kokonaan. Se sanoi, että sä olet ollut täällä jo kuusi viikkoa ja sulle on sanottu sata kertaa nätisti ja rumasti, että housuja ei revitä, ja että nyt riittää. Sitten se sanoi oikein tosi rumasti, ja mä menin äkkiä mun koriin ja istuin siellä silmät pyöreinä suolapatsaaksi jähmettyneenä ja mietin syntyjä syviä. Kallistuin samalle kannalle ja syvästi päätin omastakin puolestani että nyt riitti.

(Toim. huom.: tilanteessa ei käytetty fyysistä väkivaltaa.)

Nöyränä poikana menin kertomaan sen matellekin. Matte otti mut syliin ja istuttiin siinä pitkään ja katseltiin toisiamme silleen rakkaudellisesti ja juteltiin elämästä ja miten maailma makaa. Matte sanoi että siitä tuntui niin kurjalta olla koko ajan komentelemassa pientä pentua. Että parempi kertarutina kuin ainainen kitinä.

Sitten se sanoi, että kaikki on mun parhaaksi ja että kyllä mä sitten ymmärrän kun kasvan isommaksi.