Trendien aallonharjalla

 

Callen kotiuduttua kävi nopeasti selväksi, että pentu on erityisen mieltynyt tällä hetkellä kovasti pinnalla olevaan kotoisaan ja boheemiseen boho -tyyliin. Tyylille tunnusomaista ovat erilaisista luonnonmateriaaleista valmistetut tuotteet kuten rottinkituolit, korit, pehmeät, muhkeat tekstiilit, sekä myös värikäs ja rento hippihenkinen pukeutuminen.

Niinpä aiemmin sisustukseen kuuluneet korit, korituolit ja koiria varten jämälangoista neulomani pehmeät villahuovat siirrettiin pennun ulottumattomiin, toinen Oton pikku sohvalle nostettuun koriin. Kuvittelin pennun arvostavan lämmintä villahuopaa, kun sattui tulemaan todella kylmät ilmatkin, mutta kun siihen alkoi ilmestyä poikki pureskeltuja langanpätkiä, sekin siirrettiin odottamaan aikoja parempia.

Calle saikin sitten ihan oman vesihyasintista punotun korin, josta se tykkää kovasti.

Myös pukeutumisessaan Calle noudattaa valitsemaansa boheemista boho-chick -tyyliä, ja pitää villaneulettaan mieluiten rennon huolettomasti vain jalkalenkistä kaulan ympärillä roikkumassa.

Calle sai tällä viikolla ensimmäisen rokotuksensa. Eläinlääkärin vastaanotolla sitä jännitti vain sisääntulon outo musta ritilämatto, muuten pentu oli siellä kuin kotonaan. Rokotuspiikkiä se ei edes huomannut, kun samaan aikaan oli tarjolla pieniä paloja keitettyä possunsydäntä. Yleistarkastuksen jälkeen Calle todettiin terveeksi, reippaaksi ja luottavaiseksi pikku koiraksi, ja eläinlääkäri lahjoi sitä vielä runsaalla annoksella vastaanoton herkkuvaraston antimia.

Samalla kertaa varattiin Otollekin käynti vastaaotolla, ajattelin että kun sen kanssa ei ole juuri jouduttu käymään lääkärissä, voisi olla hyvä tarkistaa ikääntyvän herrasmiehen yleiskunto ja suu.

Otto täytti tällä viikolla yksitoista vuotta, ja sen kunniaksi se nautti juhla-aterian; raakaa broilerinsydäntä mustikka-juustopesässä porkkanatikkujen kera.

Onnea rakas Otto, olet maailman paras!

Sopimusneuvotteluja

 Lujatahtoisen, raisun pihakoiran pennun kasvattaminen kivaksi koirakaveriksi ei ole mikään vasemmalla kädellä hoideltava juttu. Mutta ei kannata hukata pennun ensimmäisiä elinkuukausia, joitten aikana se omaksuu uusia asioita kaikkein helpoimmin, vaan aloittaa lempeä opastaminen heti kun pentu tulee uuteen kotiinsa.

Ensimmäisiä agendoja sopimusneuvottelulistalla oli miten ruokajonossa asetutaan asianmukaiseen järjestykseen. Callella on hyvä ruokahalu, eikä se meinaa millään malttaa odottaa etäämmällä eikä jaloissa pyörien, että teen annokset valmiiksi. Monta kertaa se kuvitteli voivansa etuilla kiertämällä ruokailupaikalle keittiön pöydän alitse, mutta nyt tämä kohta on voitu poistaa asialistalta.

Otosta on iso apu, jos Ottoa ei olisi, pentu olisi kaiken aikaa naskalihampaineen minun kimpussani. Otto jaksaa kärsivällisesti komentaa Callea pitämään hampaansa irti turkistaan ja olemaan hyppimättä törkeästi päin aikuista koiraa. Ensin Otto nostaa vähän ylähuultaan, sitten vähän enemmän, ja kun viesti ei mene perille, se rähähtää ja pentu kaikkoaa – hetkeksi.

Alussa Otto oli selvästi vähän ymmällään ja stressaantunutkin, mutta ei enää. Kun Calle on malttanut olla nätisti se on saanut palkinnon; Otto on sallinut sen hivuttautua jopa nukkumaan kanssaan samalle tyynylle.

Myös television katselu yhdessä sujuu sopuisasti, jos Calle vain malttaa olla aloillaan.

Otolla on aina ollut oma 40 cm korkea pikku sohva tietokonepöytäni vieressä. Nyt Oton korikin on nostettu sohvalle, ja 10 cm korkea korotuspala on odottamassa Callen kasvamista niihin mittoihin, että se pääsisi hyppäämään sohvalle häiritsemään nukkuvaa Ottoa.

Oton opastuksella Calle on ottanut haltuun myös koirille kuuluvat tärkeät rutiininomaiset toimet kuten ikkunassa kyttääminen, sekä reagoinnin hälytystehtäviin, kuten läheistä polkua kulkevien koirakoitten tarkka seuranta.

Miten elohopea jähmettyy?

 Callella on asiaa

Arvatkaa mitä. Yksi maten kaveri, joka on kasvattanut bullmastiffejä, vähän analysoi mua ja tuli siihen johtopäätökseen, että silkinpehmeästä karvasta huolimatta mä olen aika kova, ja että mun kanssa ei pidä lepsuilla yhtään.

Eikä täällä todellakaan ole lepsuiltu, mullahan nimittäin alkoikin sitten esikoulu melkein heti kun muutin tänne Oton kaveriksi.

Kun Otto täytti kaksi kuukautta se sai lahjaksi kirjan, jossa neuvotaan, miten tullaan hyväksi citykoiraksi. Se oli Oton mielestä kuulemma oikein kiinnostava teos ja opitkin menivät hyvin perille.

 

Mäkin osasin jo kolme viikkoa sitten istua ja tulla kutsusta luokse, tosin en ihan aina, riippuu vähän tilanteesta, ja muutama päivä sitten opin odottamaan toisessa huoneessa, vaikka matte hävisi näkyvistä. Siihen kotitehtävään mä kyllä tarvin vielä Oton apua, se on sellainen hikipinko että tekee heti ihan kaikki mitä matte pyytää. Mä en tee.

Otto saa aina ruokakupin ekana ja se vähän harmittaa. Kuten varmasti tiedätte, kasvavalla lapsella on aina kova nälkä. Mun on istuttava nätisti ennen kuin mun kuppi kolahtaa maahan, ja pakkohan sekin oli opetella että tässä talossa saa ylipäätään edes jotakin suuhunsa.

Yksi juttu ei mene vielä ihan putkeen... Mä RRRakastin iskeä hampaani ongenkoukun tavoin kiinni kaikkeen, erityisesti maten käsiin ja housunlahkeisiin – viime viikkoon asti. Se sanoi mulle kyllä kerran että ihmisellä on oikeus pukeutua rauhassa, mutta mä en noista ihmisoikeuksista tiedä mitään.

Sitten tapahtui sellainen juttu, josta mä en tykännyt yhtään, se on kuulemma rauhoittamista. Matte ei antanut mun liikkua yhtään, vaikka mä kiroilin ja rimpuilin ja yiritn purra sen kättä. Se ei kylläkään vaikuttanut yhtään vihaiselta, tosi päättäväiseltä vaan, me molemmat oltiin päättäväisiä. Viiden minuutin rauhoittamisen jälkeen huokaisin syvään ja olin niin rauhoitettu, että silmätkin alkoivat lurpsahdella. Sitten mä sain nousta ylös ja kiipesin maten syliin ja käperryin siihen nukkumaan.

Mä sitten päätin melkein lopettaa sen ongenkoukkuna olemisen että pysytään väleissä. Ihan joskus mä unohdan ja vähän nippasen housunlahkeesta, mutta muistan kyllä melkein heti, että tää on ihan nounou. 

Olin eilen pari tuntia hoidossa käppänä Fannin luona, että matte pääsi rauhassa asioille ja sai viettää Oton kanssa laatuaikaa kunnon lenkillä. Fannillakin on lumilabyrintti! Mulla oli tosi kivaa, mutta Fanni kuulemma ehkä esiintyy täällä vierailevana kirjoittajana, sillä on jo otsikko valmiina: ”Fannin koettelemukset”.

 

 

Kuvat Minna Salmi

 

 
Oton paras kaveri oli Tiikeri, se on vieläkin hengissä, ja matte sanoo että se on ihan taivahan ihme.

 

 

Täytin eilen yksitoista viikkoa ja mun suosikkilelut tällä hetkellä on panda ja tyhjä kananmunakenno.

Panda on mun ystävä, mä otan sen melkein aina mukaan koriin nukkumaan mun kanssa. Hyvää ystävänpäivää kaikille! Terveisin Calle

 

 

 

 

Pakkaspäivien omatoimiaktiviteetteja osa 2

Calle on perinyt isoisältään komean ulkonäkönsä ja elättelin pientä toivoa, että se olisi saanut perinnöksi myös joitakin henkisiä ominaisuuksia kuten esimerkiksi jo pentuna ilmenevän lempeän luonteenlaadun. Mutta Calle on raivoisan itsepäinen halutessaan jotakin mitä se ei voi saada, eikä se väsy yrittämään. No, aina ei voi voittaa, kuten sanotaan. Sain kuitenkin älykkään, avoimen ja rohkean pennun, eikä siinä ole ihan vähän hyvän aikuisen koiran aineksiksi.

Maailmaan tutustuminen haistelemisen lisäksi maistelemalla ja järsimällä on normaalia pennun toimintaa, siksi pennulle annetaankin paljon erilaista pureskeltavaa. Pienimmätkin nahkarullat ovat vähän liian isoja Callelle, joten liotin yhden ison rullan pehmeäksi ja leikkasin siitä kalasaksilla sopivan kokoisia liuskoja ja loput käärin ohuemmiksi rulliksi.

 

Ihan kaikkea ympärillä olevaa ei kuitenkaan voi järsiä. Esimerkkeinä nyt vaikka huonekalujen jalat, minun jalkani tai housunlahkeeni, nojatuolien sisuskalut ja verhot.

Kun meriheinän pätkiä alkoi olla siellä sun täällä ja pentu viihtyi pitkiä aikoja nojatuolin alla, käänsin tuolin ja katsoin että mitä siellä oikein puuhaillaan. Siellä järsittiin verhoilukankaan irrallisia reunoja. Onneksi talossa on vasara ja verhoilunauloja ja siihen loppui nojatuolin alla oleskelu.

Kodin sisustuksen tyylilajiin on tullut joitakin muitakin kuin edellä mainitut muutokset. Uudessa tyylissä yhdistyvät selkeä minimalismi ja yllätyksellinen pointillismi. Matot on poistettu lattioilta, ja ne on korvattu auki levitettyjen sanomalehtien graafisilla suorakaiteilla. Pelkistettyä vaikutelmaa tukevat tavaroista tyhjennetyt alimmat avohyllyt. Eloa sisustukseen tuovat pienten irrallisten, vinkuvien ja tahmaisten yksityiskohtien alati käynnissä oleva siirtyileminen huoneesta toiseen. 

Tässä pääsuunnitelija, joka haluaisi tietää, mitä tarkoittaa voijeesusmaariajoosefjajussup.

 

Pakkaspäivien omatoimiaktiviteetteja

Otto tuli taloon huhtikuussa, ja pääsimme heti ulkoilemaan. Kiertelimme puistoissa ja lähitienoon kävelyteillä ja poikkesimme metsäänkin. Kaikki oli ensimmäisellä tapaamisella outoa ja vähän pelottavaakin, kuten lastenrattaat, polkupyörät, isot roska-autot ja vieraat koirat. Mutta kun minä olin ihan muina miehinä vaan, että ei tässä mitään, niin pian pentukin oli samaa mieltä.

 

Kerran istuskelimme meluvallilla auringonpaisteessa ohi ajavia rekkoja katselemassa. Ne sitten pitivät pahaa ääntä, ihan alkoi tärisyttämään, mutta kolmannen tullessa kohdalle pentu suhtautui mammutteihin jo tyynemmin. Polkupyöräkään ei enää pelottanut.

Nyt juuri eletään helmikuuta, kylmintä moneen vuoteen, ja ulkoilut pienen runsaan kymmenviikkoisen Callen kanssa ovat vain korkeintaan viidentoista minuutin mittaisia. Onneksi se pääsee pihalle niin monta kertaa päivässä kuin haluaa, ettei sentään tarvitse koko päivää viettää sisällä. Kunhan rokotukset on saatu ja pahimmat pakkaset ovat ohi, suuntaamme koirapuistoon katsomaan että millaisia kaikkia karvaturreja niitä onkaan olemassa ja opettelemaan käyttäytymistä koiralaumassa.

Mutta kyllähän sitä kaikenlaista pientä aktiviteettia riittää sisätiloissakin.

 

 

 

 

Ja onhan se omalla tavallaan melko uljaankin näköistä, kun pentu kiitää tuulispään lailla huoneesta toiseen suussaan purjeen tavoin hulmuava valkoinen pissa-alusta.

Oli siinä taas isoisällä ihmettelemistä...

Pihakoiraa pyydystämässä

Ennen Ottoa minulla oli ollut kaksi jackrusselinterrieriä, Hauke ja Pauhu, jotka löytyivät tallilta jossa hevoseni asusteli. Niillä oli ikäeroa vain yhdeksän kuukautta, ja molemmat elivät melkein neljätoista vuotiaiksi. Olin muuttanut takaisin kaupunkiin niitten ollessa jo elämänsä ehtoopuolella, ja kun tuli aika hankkia uusi koira, ajattelin, että vaikka russelit ovat ihania, en pystyisi tarjoamaan räjähtävän energiselle terrierille oikeaa russelielämää, ja aloin etsiä vähän saman tyyppistä pienehköä, lyhytkarvaista koiraa, jolla ei olisi mitään ylijalostettuja fyysisiä ominaisuuksia.

Katriina Viljamaan-Rissasen värikynäpiirros Haukesta ja Pauhusta. 

Kun oikea rotu oli viimein löytynyt, etsin rotuyhdistyksen kotisivulta kasvattajat, joilla pentuja oli sillä hetkellä tarjolla. Kolmas yhteydenotto tärppäsi, eräällä kasvattajalla oli juuri syntyneestä pentueesta vielä yksi uros varaamatta. Tein alustavan varauksen siltä istumalta sillä edellytyksellä, että kasvattaja katsoisi minut sopivaksi emännäksi kasvatilleen. 

 Kävimme kirjeenvaihtoa, kasvattaja kertoi pennuista ja pihakoirista yleensä, minä kertoilin omista kokemuksistani aiempien koirieni kanssa, ja pian alkoi molemmille olla selvää, että pihakoira ja minä sovimme oikein hyvin toisillemme. Lopullinen sinetti asialle lyötäisiin kuitenkin vasta, kun olisin käynyt tapaamassa kasvattajaa ja koiria. 

Arvostan kovasti sitä, että kasvattaja haluaa ostajaehdokkaan tulevan tapaamaan sekä häntä että emää ja pentuetta. Liian moni koira vaihtaa omistajaa huoltoaseman parkkipaikalla ilman, että ostaja näkee pentueen emoa, saa tarkkailla sen käyttäytymistä ja pääsee näkemään, millaisissa oloissa koiria kasvatetaan. Ja liian moni koira joutuu olosuhteisiin, joissa siitä ei osata tai välitetä huolehtia asianmukaisesti, joten on aivan oikein, että tarkkoina ollaan, molemmin puolin. Vierailua odotellessa sain kuvia pennuista ja minut pidettiin tiiviisti ajan tasalla niiden kasvusta ja kehityksestä.

Nybygårds Ovanliga Ottar ulkoilemassa sisarustensa kanssa, kuvat Jaana Löfgren. 

Sitten koitti odotettu hetki päästä tapaamaan kasvattaja ja pentue. Kasvattaja kertoi sen minkä siihen mennessä oli pentujen luonteista voinut päätellä: porukan laatu oli tasaista. Kukaan ei edennyt kyynärpäätaktiikalla eikä kukaan jäänyt arkana nurkkaan nököttämään, vaan kaikki liikuskelivat huoneessa uteliaina ja reippaina ja tulivat luottavaisina tervehtimään. Ei ollut helppo päättää, mikä neljästä palleroisesta olisi kaikkein palleroisin. Lopulta valitsin sen, jolla oli söpö musta sydämenkuva lonkassa kun muuta valintakriteeriä en keksinyt. 

Otto täyttää pian yksitoista vuotta, ja olin jo pitkään miettinyt toisen pihakoiran hankkimista. Ajatus Oton jälkeläisen saamisesta tuntui kivalta ja niinpä aloin ottaa yhteyttä kasvattajiin. Eipä taaskaan tarvinnut kauaa odotella, yhdellä kasvattajalla oli minä päivänä tahansa syntyvä pentue Oton lapsenlapsia. Kerroin haluavani urospennun, ja sitten jännitettiin mitä sieltä on tulossa.

Calle mönkii eturivissa oikealla, kuva Nina Seppälä. 

Kävin katsomassa pentuetta ja sain varata kahdesta uroksesta omani, ja niin alkoi loputtoman pitkältä tuntuva odotus.

Hän on täällä tänään

”… eikä mikään ole enää koskaan niin kuin ennen. Se on pieni ja reipas ja hirveän nopea, ja sillä on hyvät hoksottimet. Mikään ei sitä sen suuremmin ihmetytä, se seurailee minua ja touhujani, mutta saattaa myös jäädä tyytyväisenä toiseen huoneeseen puuhailemaan omiaan. Se istuu nätisti paikallaan, kun panen kaulapannan, ja tepsuttaa vieressä kuin vanha tekijä protestoimatta sen enempää pantaa kuin hihnaakaan.

 

Kevyt tavoille opettaminenkin on hyvällä alulla. En anna sen tehdä mitä vaan enkä mennä minne vaan. Päätän, milloin leikitään yhdessä ja milloin ei, ja hyvin tuntuvat viestit menevän perille - noin neljännellä kerralla.

En ole huomannut sen ikävöivän yhtään mitään tai ketään. Huoleton veikko! Ettei olisi liiankin huoleton..? Täytyy olla tarkkana, että säilyy päätösvalta oikeissa käsissä.

Ensimmäisenä iltana menimme nukkumaan kymmenen maissa, pennulla korissaan synnyinkodista mukaan saatu hajuriepu. Kolmen aikoihin aamuyöstä herättiin molemmat pissalle. Toin pennun takaisin koriinsa sänkyni viereen, ja se yritti kehittää jotain leikin poikasta, mutta pidin sitä kädellä hellästi aloillaan enkä suostunut viihdyttämään sitä, ja niin nukahdettiin molemmat heti uudelleen ja herättiin seuraavan kerran puoli seitsemältä. Paremmin ei yhteiselo olisi voinut alkaa, tyytyväisiä ollaan täällä molemmat.

 

Ja Otonpäivänä kotiin tulleena siitä tuli tietysti Otto. Kuvan otin pentua hakiessa, siinä menevät viimeiset Göta-emon tarjoamat hörpyt. Otolla oli oma nisä niinkuin sianporsaalla, ja siihen pääsi parhaiten kiinni takajalkojen välistä.”

....................

Näin alkoi elämä ensimmäisen tanskalais-ruotsalaisen pihakoirani kanssa vuonna 2010. Nyt vuonna 2021 tammikuussa tuli taloon Oton lapsenlapsi Calle, kennelnimeltään Dandinas C’mon Let’s Dance.

Hän on siis täällä, eikä mikään ole enää koskaan niin kuin ennen. Calle ei istu nätisti paikallaan, kun panen sille kaulapannan, eikä todellakaan ulkona tepsuta nätisti vieressä, vaan kiertelee ja kaartelee sinne sun tänne. No, se on vasta kahdeksan viikon ikäinen, ei voi muuta odottaakaan.

Mutta pieni ja reipas se on ja hirveän nopea, raivoisan sitkeä yrittäessään saada haluamansa, eikä hoksottimissakaan ole mitään vikaa. Oton suosiollisella opastuksella se on oppinut jo tietämään, mitkä keittiöstä kuuluvat äänet ovat niitä, joihin kannattaa reagoida aivan välittömästi. 

Otto edellä ja Calle perässä ne kipittävät lumihankeen lapioitua käytävää pitkin nurkan taakse pissalle, vaikka Callelta saattaakin liraus tulla jo matkalla.