Lentävä tanskalais-ruotsalainen

 

Otetaanpas Calle sinun mahdolliset lyhyet tiedotteesi tähän alkuun, kun minulla on vähän pitempi juttu liittyen viimeaikaisiin edesottamuuksiisi.

- Maistoin pörriäistä. Ei hyvä idea.

- Mä olen kehittänyt mun tyylilajia mitä tulee syömiseen. Nykyään mä odotan Oton kanssa eteisen puolella, kun matte tekee meidän annoksia.

- Iltapäiväsnäksit ja puruluut me syödään Oton kanssa yleensä ulkona.

- Sain uuden lelun kun täytin kahdeksan kuukautta. Tää on hyvä.

- Mä olen jo melkein yhtä iso kuin Otto!

- Mä ja Otto päästiin Orimattilaan! Me käytiin viemässä maten kultasepälle kiireinen homma kun yhden sormuksen piti ehtiä synttärilahjaksi Kreikkaan. Mä en tiedä yhtään missä se on, mutta Orimattila on ihan skutsissa. Me tehtiin siellä metsälenkki ja mentiin yhden sillan yli. Mä menin ihan matalan kun mua vähän jännitti.

- Tää on yks mun kaveri Papu. Se on koira, jos ette tajua.

- Ei muuta.

Tehän tiedätte vanhan kansantarun aavelaivasta, Lentävästä hollantilaisesta, jonka kohtalona oli purjehtia ympäri maailman meriä löytämättä koskaan satamaa, ja josta on kirjoitettu näytelmiä, sävelletty ooppera ja joka on mainittu mm. Aku Ankassa, Mauri Kunnaksen kirjassa Hui kauhistus!, ja joka esiintyy myös piirrossarjassa Paavo Pesusieni. Nyt puhutaan kuitenkin pihakoiran pennusta nimeltään C’mon Let’s Dance aka Calle aka Ryminä-Calle.

Olin mielestäni tilkinnyt kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin kolot, joista Calle voisi päästä pois pihasta. Sitten soi ovikello, naapuri viittoilee viereiseen taloyhtiöön päin ja ystävällisesti ilmoittaa, että Calle mennä viuhtoo jossakin tuolla päin. Kutsuin koiraa ja se ilmestyikin näkyviin, mutta ilman aikomustakaan tulla luokse. Oli turha jatkaa huutamista, tänne -kutsu siinä vaan menettäisi tehonsa, joten jäin odottelemaan. Tulihan se sieltä pienellä viiveellä, ja piti vaan kehua hyvää poikaa vaikka tosiasiassa olisi ollut vähän muutakin asiaa.

 

Kiersin taas kerran pihan ja hain lisää isoja kiviä tukkimaan jokaisen pienimmänkin kolon piha-aidan alla. Menee tunti, ja toinen naapuri soittaa ovikelloa ja ilmoittaa, että Calle juoksentelee heidän aitansa takana. Ja taas kierros aidanviertä pitkin, mutta en kertkaikkiaan keksinyt enää mitään paikkaa, mistä sammakkoa suurempi otus pääsisi pujahtamaan pois pihasta.

Ja menee hetki, kun kolmas naapuri tulee koiransa kanssa aidan taakse Calle mukanaan. Ei voi olla totta, lentääkö se koira osaa! Kiitin karkulaisen palauttajaa ja jäimme hetkeksi juttelemaan, ja vaikka Calle onkin fiksu, niin fiksu se ei sentään ole, etteikö olisi tullut paljastaneeksi ihan vieressä olevaa pakoreittiä yrittäessään päästä uudelleen naapurin Vilin luokse.

Naapuri on kiinnittänyt aitansa sisäpuolelle verkon, joka ei mennytkään heidän leikkimökkinsä takana aivan aidan nurkan mukaisesti. Calle oli päässyt kasvatuslavan takana silmiltä piilossa pujahtamaan naapurin puolelle ja sieltä vapauteen. Nyt reitin tukkii tiiliskivi ja kaksi isoa kiveä ja poika on pysynyt pihassa.

”Yhden pihiksen nimi on Meikämandoliini, mun mielestä kiva nimi, mä haluan kans olla Meikämandoliini.”

Teikätamburiini voi olla ihan mikä haluaa sillä ehdolla, että et kanniskele sisälle rastaitten nurmikolta kiskomia kuivahtaneita kastematoja.

”Mä taidan sittenkin olla vaan Calle.”